Uusurbanismista traditionalistiseen maaseuturakentamiseen?

Vantaan Kartanonkoskea. Kuva: Public Domain

Uusi urbanismi -liike on lähtöisin USA:sta, jossa 1980-luvulla alettiin kapinoida pientalo- ja betonilähiöiden synnyttämiä ekologisia, esteettisiä ja sosiaalisia ongelmia vastaan. Ryhmä yhdyskuntasuunnittelijoita alkoi kehitellä tiivistä, selkeästi hahmotettavaa kaupunkirakennetta, joka ei perustuisi yksityisautoiluun vaan mahdollistaisi kävelemisen ja julkisten kulkuneuvojen käytön. Nämä perusperiaatteet yhdistyivät sitten useimmilla uutta urbanismia edustavilla alueilla uusvanhaan, lähinnä 1900-luvun alun amerikkalaiseen arkkitehtuuriin. Yksi esimerkki tällä tavoin vanhanajan kylämäistä ilmapiiriä tavoittelevasta uudesta asuinalueesta on Kentlands  Marylandissa. Nyt Yhdysvalloissa on jo yli 200 uusurbanistiseen tapaan rakennettua asuinaluetta ja liike on levinnyt ympäri maailmaa murtaen modernismin valtaa. 

Eurooppaan on perustettu oma neuvosto edistämään uutta urbanismia. Hollannissa uusvanhasta asuntorakentamisesta on tullut suuri bisnes, kun on nähty, että tällaiset alueet käyvät paremmin kaupaksi. Ideologia on lyönyt itsensä läpi myös Englannissa, Tanskassa ja Ruotsissa. Esimerkeiksi käyvät vaikkapa Brandevoort Hollannissa ja Tukholman Kungsholmenilla sijaitseva St Erikskvarteren. Vantaan Kartanonkoski on ensimmäinen uusurbaani asuinalue Suomessa. Kaikki nämä ovat pitkälti kopioineet vanhaa eurooppalaista kaupunkiarkkitehtuuria ja onnistuneet luomaan viihtyisiä ja asukkaidensa suuressa suosiossa olevia alueita - mutta saavat kiivasta kritiikkiä arkkitehdeiltä. Etenkään Suomessa arkkitehtien valtavirta ei halua ottaa liikettä tosissaan. Uusvanhaa rakentamista pidetään keinotekoisena yrityksenä palata "vanhaan hyvään aikaan". Uudenhan pitää aina selkeästi erottua vanhasta, eikä vanhan kopiointi voi olla hedelmällistä. Kartanonkosken suunnittelija onkin ruotsalainen arkkitehti Erika Wörman, joka viisi vuotta sitten Helsingin Sanomien haastattelussa  totesi: "Ei arkkitehdin pidä olla individualistinen taiteilija, vaan keskustella käyttäjien kanssa. Modernismilla on Suomessa niin pitkä varjo, ettei muita tyylejä hyväksytä. Alvar Aaltoon vedotaan melkein kuin uskontoon. Kukaan ei uskalla poiketa linjasta, kun pieni klikki vahtii, että ollaan uskossa."

Rakennuttajille ja kaupunginjohtajille kaikki odotukset ylittänyt uusvanhojen asuntojen kysyntä painaa enemmän kuin arkkitehtien tuomio. Asukkaiden viihtyvyys, ihanteet ja toiveet asuinympäristöstä puhuvat puolestaan ja suhtautuminen uusurbanismiin päätyy pelkäksi asennekysymykseksi.  Niinpä esimerkiksi Espoon Suurpellon kartanoalueelle suunnitellaan nyt samanhenkisiä taloja kuin Fiskarsin ruukkialueella. Suurpellon asemakaavan muutosehdotuksessa sanotaan näin: "Kartanomäelle on suunniteltu työpajojen, ateljeetilojan ja asuntojen muodostama "Pikku-Fiskars", "Kylänmäki", jonka uudet rakennukset on sijoitettu purettujan kartanon rakennusten paikoille. Näin olemassa oleva miljöö ja puusto säilyvät ja paikallishistoriaa palautetaan Suurpellon alueelle". Uusurbanismi on tulossa jäädäkseen myös Suomeen. 

Kaikki nämä esimerkit sijaitsevat kaupungeissa. Entä mitä traditionalistinen ajattelu voisi merkitä eteläpohjalaisessa kylämaisemassa, jossa voidaan hyödyntää omaa olemassa olevaa imagoa ja omaa perinnettä ilman tarvetta hakea esikuvaa muualta? Uusurbanismin suosio todistaa, että traditionalistisen rakentamisen ajatusta kannattaa kehittää. Meillä se ei merkitsisi vieraiden vaikutteiden omaksumista, vaan oman vanhan rakentamistavan jatkamista tauon jälkeen. 

Vanhan rakennuskannan suojelu on äärimmäisen tärkeää, mutta se ei nykytahdilla pysty pelastamaan kaikkia jäljellä olevia rakennuksia. Jos rakennettua eteläpohjalaista kulttuurimaisemaa halutaan säilyttää leimaa-antavana piirteenä maakunnan maisemassa, sitä on voitava myös palauttaa. Siten suojelu ei voi olla ainut keino rakennuskulttuurin ja arvokkaiden maisemien säilyttämiseksi. Jos se nähdään ainoaksi keinoksi, perinnemaisema rakastetaan kuoliaaksi.